Syksyn asusteita

Lokakuussa etsin mummolassa varastossa olevia talvitakkeja. Tuon harmaan olen saanut noin viisi vuotta sitten silloiselta kämppikseltäni. Kerran talvessa olen sitä pitänyt, tykännyt sen hupusta. Nyt olin jättämässä sitä mummolaan ja viemässä seuraavalla kerralla kirppikselle. Täti ja hänen mies estivät onneksi, silitin takin ja puhdistin ja siitä tuli kelpo takki tähän syksyyn. Kouluun satuin menemään se päällä ja sitä sanottiin aikuistakiksi. Tuo koulukaveri ehdotti, että kirjaile siihen jotakin. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Värit valitsin aikaisemmin syksyllä tekemieni baskerin ja lapasten väreihin sopiviksi. Kaulaliina tuon baskerin pallovirkkauksen tyylillä on vielä kesken, mutta kohta sekin täydentää asuani.




Ensimmäistä kertaa ulkona ollessa tuolla tuunatulla takilla, eräs mies pankkiautomaatti jonossa kysyi oletko tehnyt itse tuon kimonon. Häh? Kimonon? No joo olen tehnyt kuviot itse. Mies oli tukevasti jo nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta. Oli kuulemma hieno ja tykkään itsekin.




Ja nuo kaksi tyttöväriä ovat niin mun suosikkini!





Nämä seuraavat vihreät myssyn ja lapaset olen tehnyt jo viime talvena, kaulaliinan aloitin silloin ja sain valmiiksi tänä syksynä. Väri on Marttavuoden juhlaväri ja yksi lempiväreistäni myös.

Koulu alkoi ja samalla puikkojen kilinä. Luennot kuluvat tuskallisen hitaasti ilman tuota puikkojen kilistelyä. Kummilapset ja muut pienet ovat saaneet villasukkia kylmenevään syksyyn.

Vuosia olen ihaillut Tilda töitä ja tänä syksynä erehdyin Järvenpäässä liian ihanaan sisustus kauppaan (samassa ihastuttava pieni, romanttinen kahvila). Sieltä sitten mukaan tarttui Enkelin tarvikepaketti. Ja tässä on sitten lopputulos. Uskallan tarttua toistekin tildailemaan. (Tämä enkeli päätyi tädin omaksi suojelusenkeliksi syntymäpäivä lahjana)

Uusia valloituksia ja oivalluksia

Keväällä tulee aina se päivä, kun villalangat ja puikot kerätään koreihin ja purkkeihin. Kesällä ei neulota. Sitten etsitään se paperikassi joka pitää sisällään virkkauslangat, pohditaan taas virkkuukoukun kokoa ja etsitään SE ohje.

Viime kesän aloitettu sängynpäällinen valmistuu hitaasti, mutta varmasti. 222 tilkkuun on toistaiseksi pitkä matka, mutta ennen eläkepäiviä se on valmis. Siitä ei tule mikä tahansa peitto. Siitä tulee vierashuoneen peitto.



Elämässä pitää olla unelmia. Minun unelmani on puinen talo maalla. Kotoisan lämpöinen sisustus ja monia ihania huoneita (tai sitten ihan vain kaksi). Olisi kirjasto/työhuone, ruokailutila, makuuhuone ja SE vierashuone. Siellä vierashuoneessa olisi valkoisia ja vaaleanpunaisia asioita. Siellä sängyssä olisi SE peitto. Sinne majoittuisi vuorollaan ystävät ja sukulaiset. Minun tai meidän vaaleanpunaiseen huoneeseen paratiisin sisälle. Postilaatikossahan lukisi: "Ei mainoksia paratiisiin".

No koska edelleenkin olen yksin, tai elän siis yksin.
Ja vanhaksi piiaksikin joku on joskus haukkunut
tai kehunut.
Nyt sitten keksin syyn miksi niin onnettomasti yhä edelleen on. No koska kapiot on tekemättä. Tuohon vastaukseen päädyin rakkaan tädin avustuksella tuolla facebookissa. Ensimmäinen kapioni tulee olemaan kirjopistelytyynynpäällinen.



Tuosta tyynynpäällisestä tulee muutenkin tärkeä. Se on ensimmäinen käsityö minkä mummoni on minulle opettanut. Tuo mummo, jolla menneinä vuosina oli televisiohuoneessa yksi käsityö, keittiössä toinen ja "oman telkkarin" (eihän ikuisesti yhdessä ollut mummo ja ukko pärjää yhdellä yhteisellä telkkarilla) edessä kolmas, ja neljäs muhi jo mielessä. Minusta siinä oli jotakin outoa. Kunnes... käsityö kärpänen puraisi. Kenellä on yksi työ juna- ja bussimatkoille, yksi olohuoneen sohvalle ja kolmas luennoille? Ei suinkaan allekirjoittaneella. Ei, mitään en myönnä. Mutta samassa suvussa ollaan ja pysytään. Mummo kertoi sitten, kuinko isomummo virkkasi, virkkasi sen päiväpeiton mummon ja ukon sängyn päälle, jonka kuvioita sormellani jäljitin ennen nukahtamista pienenä ja lopulta mielettömän määrän pyyhkeen reunapitsejä. Sitten tuli mummoni, ja mummolleni tytär, tuo tätini ja minä siihen sitten jotenkin linkityin myös. Ja tuo kaikki puhuttiin siinä keittiössä missä ukkoni äiti on ollut emäntä ja missä mummo nyt emännöi. Ja minä tajusin taas paljon.

Tuo tyynynpäällinen on ensimmäinen ristipistotyöni. Ja arvatkaa mihin se haaveissani päätyy?

Lämpöä ja rakkautta

"Kun on oikein pieni voi lentää linnun untuvalla, nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni voi keinua heinässä heiluvassa, levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni voi istua lumihiutaleille, liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni."
(Hannele Huovi)

Pienille neulominen on ihaninta. Ensinnäkin ne yleensä valmistuu nopeasti ja toiseksi on ihana ajatella niitä pieniä sormia ja varpaita, jotka avullani pysyvät lämpiminä. Viime vuosina neulomista on ollutkin paljon, kun sukuni naiset ovat saaneet valloittavan ihania lapsia.

Nämä neuleet ovat sukulaisrouvan tilaamat oman tyttärensä kesällä syntyvälle vauvalle. Tämä rouva on itse oikein näppärä neuloja, ja tekee kaikille suvun vauvoille asuja (minullakin on omani tallessa), mutta tämä ohje oli hankala ja hän ei jaksanut yrittää enempää vaan soitti minulle jo ennen viime joulua. Tuo tuleva mummo oli ostanut langat ja ohjelehden, ja tuleva lapsenlapsi oli todella pieni ihmisen alku äitinsä vatsassa. Muistan olleeni iltavuorossa töissä ja iloitsin niin kovin tuosta vauva uutisesta. Samalla mietin kuinka pieni tuo vauva vielä olisi ja toivoin parasta tuolle pienelle perheelle.

Ohje todella oli haastava. Nuttua aloitin kolmesti, samoin hihoja. Mutta ihana siitä tuli, vaikka itse sanonkin. Työn loppuvaiheessa tapasin tulevaa äitiä ja isää. Minua pyydettiin tuon pienen ihmisen kummitädiksi. Rakkaudella ja lämmöllä neulotut vaatteet lämmittävät minun pienintä kummilasta hänen elämänsä ensimmäisenä syksynä.

Tätä pukua neuloessa, olen tietysti miettinyt tulevaa kummilastani, mutta myös itseäni enemmän kuin koskaan neuloessani. Minut on taidettu julistaa koko suvun lastenhoitajaksi ja tädiksi. Miestä kun ei näy eikä kuulu, ja nautin tästä sinkuudestani ajoittain varmasti vähän liikaakin. Mutta haaveilen kuitenkin ihan omasta perheestä, omasta miehestä ja pienestä vauvasta. Se haave on aika kipeä. Sillä vuosia kolmeenkymmeneen ei ole enää jäljellä paljon, ja todella pelkään, että minä olen se, jonka kuuluu elämä elää ihan yksin, toisten onnea seuraten. Ihan yksinhän en ole nytkään, on kummilasten perheet, sukulaiset ja ystävät, mutta se minun oma unelma. Jatkuvasti vastailen, hiukan nolonakin, ettei niitä omia ole tulossa. Tässä asiassa en halua olla moderni nuori nainen, vaan vanhanaikainen ja haluan lapseni vasta avioliitossa. Ja tätä neuletyötä urakoidessani olen miettinyt miltä tuntuu neuloa sille ikiomalle, joka vatsassa kutittelee, joka on" oikein pieni ja lentää linnun untuvalla". Ja sitten se ajatus, entä jos ei ikinä.

Rakkaus on minusta ihmeellinen. Kaikkien noiden ajatusten rinnalla, rakastan sitä syntyvää pientä niin kovin jo nyt, vasta kerran olen vatsaan koputellut terveisiäni ja jo nyt tiedän, että rakkaus voittaa aina. Ja nuo neuleet lämmittävät sitä pientä, mutta varmasti myös ajatuksissa sitä koko perhettä. Minä puolestani voin sitten kertoa uudestaan ja uudestaan miten odotin ja neuloin, odotin jo niin malttamattomasti tapaamista uuden ihmisen kanssa.

Terapiapeiton alta

Olipa kerran tiimityöpäivä ja lankaa ja puikot sekä tyttöjoukko. Istuttiin silloisen kotini tupakeittiössä, pohdiskeltiin ilmeisesti lapsuutta ja nuoruutta, Emmi tahtoi neuloa tilkun, josta tuli suloisen pehmeä ja kaunis.


Muistin sitten suunnittelemani perhekerhot ja minimatot joita äitien kanssa kudottiin, niistä tuli elämän mattoja. Jokainen äiti sai vuorollaan kertoa mattonsa raidoista, erivärisistä, eri paksuisista. Mielessäni oli myös ne ryhmät, jotka aloitetaan katselemalla lehtileikekuvia, etsitään omaa tunnetta, mieltä tai olotilaa kuvaava kuva ja kerrotaan siitä toisille. Toimisiko tilkkupeitto samassa? Pikku hiljaa niitä tilkkuja vain alkoi kertyä, en muista missä vaiheessa sovittiin, että siitä tulee peitto. Tilkkuja neulottiin ja virkattiin milloin siinä tupakeittiössä teekupin ääressä, milloin luennolla, toisten "marttojen" kodeissa, mökeillä, automatkoilla, junissa, ihan kaikkialla. Lopulta noita tilkkuja oli jo niin paljon, että oli aika alkaa kasata tilkkupeittoa, meidän terapiapeittoamme. Olihan tilkkuja tehdessä välillä naurettu mahat kippurassa ja välillä vuodatettu elefantin kokoisia kyyneliä. Osa tilkuista muistutti tavatuista ihmisistä, ihastuksista ja vihastuksista. Tarkoin mieleen on kaikille tekijöille jäänyt langat mistä tilkut on neulottu, mikä on kenenkin pipo, lapaset tai villapaita.


Peiton kokoaminen ei sitten ollut niin helppoa mitä ensin ajattelimme. Aluksi kaikki tietysti sujui hyvin, peitto kasvoi ja innoissamme olimme sen äärellä. Mutta sitten. Eri kokoiset, eri paksuiset tilkut eivät meinanneet sopia yhteen peittoon sovussa. Yksi tilkku veti vinoon koko työtä, sitten purettiin, ommeltiin uudestaan ja taas purettiin. Tehtiin mittatilaustilkkuja, lopulta virkattiin pieniä "narsisti" tilkkuja kiinni valmiiseen peittoon. Lopulta syksyllä 2006 alkanut projekti valmistui kesällä 2008. Välillä osa tekijöistä oli haistellut uusia tuulia ulkomailla, osa useammankin kerran, minä olin jo keskeneräisen peittoni alla viettänyt syksyisiä iltoja Savossani miettien noita ystäviäni.



Ei siitä sitten tullut uutta ryhmäpeittoa tai työvälinettä minulle. Siitä tuli suuri lohdutuspeitto, jonka sisään kääriydytään syksyllä, sytytetään ensimmäiset kynttilät kotona ja nautitaan lasi punaviiniä. Noiden marttojen tullessa kylään peitto on usein esillä, muistellaan ja tarinoidaan. Täysin minun ja muiden tekijöiden jämälangoista neulottu peitto, jonka tarina muistuttaa minua oikeasta ystävyydestä ja rakkaudesta ystävien välillä. Onnellisin olen, kun näen jonkun toisen tuon peiton alla terapiasohvallani. Sen alla syntyy nykyään sukkia ja lapasia, paitoja ja uusia peittoja.

"On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri. Nuo erilaiset kauniit värit yhteen sopii juuri.

Jos tilkkutäkki jostain repee, suuri neula viuhaa taas kuroen tuon reijän umpeen joustavaa ja tiuhaa.

Me erilaiset pienet tilkut liki toisiamme nyt ollaan suuri, lämmin peitto yhtä Herrassamme."

(Jaakko ja Kaija Löytty)

Miksi ja miten ja milloin ja missä?!

Muistan ensimmäiset villasukkani alakoulu ajalta. Varmaan muistaa opettajakin, eihän valmista meinannut tulla sitten millään ja näkö ja koko olivat kovin erikoiset. Väri oli kuitenkin jo silloin kohdillaan, pinkit. Vihasin niitä käsityötunteja ja pakollisia töitä, ja vielä enemmän arvostelua, olenko kahdeksan vai seiskan neuloja, osaanko ommella koneella. Silloin uskoin, että naisen ei tarvitse tuollaista osata jos ei tahdo. Mieli on muuttunut. Onneksi. Sillä on avautunut ihan uusi maailma. Shoppaillessa ostan neuleisiin sopivia osia ja neuleita katsellessa mietin, että tuollaisenhan tekee itse.

Kaiken alkuna voi pitää sitä, ettei mummo enää jaksanut tehdä sukkia. Onneksi laatikosta löytyy vielä muutama hyväkuntoinen pari niitä aitoja mummon tekemiä sukkia. Mutta ensimmäiset tai siis toiset syntyivät vyötteen ohjeen mukaan ja päätin, että tämän minä vielä opin. Ja siitä lähtien niitä on sitten syntynyt ja syntynyt, erivärisinä ja kokoisina, itselle, perheelle ja ystäville. Ensimmäinen villapaita syntyi sitten seuraavana talvena ja sitten olinkin jo ihan koukussa neulomiseen.

Puikoilla on aina ainakin yksi työ kesken, parhaimmillaan kolmekin erityötä, yksi työmatkoilla, toinen telkkaria katsellessa ja yksi muuten vain. Joulun alla neulotaan paniikissa ja kiireellä ja joulun jälkeen etsitään uusia ideoita ja toteutetaan itselle uusia juttuja. Olen varma siitä, että kuka tahansa voi oppia tekemään itse. Koulussa meillä syntyi oikea marttaporukka ja luennoitsijat ihmettelivät neulomisbuumia, opettajat näkivät unta neulovista opiskelijoista ja mesen kauttakin opetimme toinen toisillemme sukan kantapäätä tai peukalon kiilaa. Äidinkielen tunnilla kiisteltiin sanastosta, kun itämurteissa puhutaan neulomisesta ja länsisuomessa kutomisesta. Minä syvästi savolaisena neulon.

Tänä vuonna on alkanut syntymään uusi pupuperhe. Spr:n nettisivuilta löysin viime vuonna apu-pupun ohjeen, ja sitä mukaillen olen neulonut pukinkonttiin sukulaislapsille uni-ja leikkikavereita. Saa muuten kätevästi jämälangat käytettyä ja jonain päivänä on aikaa tehdä apu-pupuja niille lapsille, jotka apua oikeasti tarvitsevat.